ISO OO!

Hello evripadi!  New York kutsuu tätä pientä täystuhoa. Olen siis asuntoa vaille valmis matkustamaan sinne kauas.   

Joten,

tervetuloa seuraamaan mun blogia. Elämääni isossa omenassa ja isossa kaupungissa kolme pitkää kuukautta ja liian pitkää kilometriä rakkaitten luota. Omenat on ollu aina mun suurintaherkkua ja nyt pääsen suoraa isoimman omenan sisuksiin. Oon käynyt siellä aikaisemminki ja vuosi tais olla 2007. Meillä oli siellä tanssikisat , josta pääsemmekin siihen että nykyään kaikki mun elämässä liittyy jotenki tanssiin. Nukkumaan mennessä suunnittelen tansseja, unissani toteutan ne tanssit ja herätessäni lasken tahteja. Suihkussakin yleisin asentoni käsille on baletin kakkosasento, siellä voi tuntea sen, mitä baletin opettajani hokee balettitunnilla " tunne kun vesi virtaa sormenpäistäsi ulos" ja kyllähän se virtaa. Koittakaapa samaa juttua tunnilla, ei vettä--ei tunnetta. Myös paikasta toiseen liikkuminen on oiva tapa harjoitella piruetteja tai hyppyjä.  Onni on, että mulla on niin vähän särkyvää tavaraa. Mutta onhan se kivaa lyödä sitä samaa piruettia tehdessä, se sama sormi, sen saman pöydän kulmaan. Ja ikinä en opi. Tanssi vaan on ihaninta mitä tiedän, mutta joskus sen voisi työntää sinne  minne aurinko ei paista. Ehkä tämä kertoo jonkinverran siitä, kuinka hulluja me tanssijat ollaan. Jollain tavalla tykkäämme siitä kivusta kun jalkapohjat ovat verillä, tai lihakset huutaa halleluujaa, kunnes pelastava enkeli nimeltään Kylmägeeli saapuu sinisellä ratsullaan ja kaikki on taas hetken hyvin.

Palataanpa nyt Nykkiin, siitähän mun piti puhua. Vuonna 2007 olin aika nuori. Silloin kuljin äitini kyljessä ja mottoni tais olla " Go with the Flow" . Ei jäänyt hirveesti mitään mieleen koko reissusta. Siis siitä miten siellä toimitaan ja asioita hoidetaan. Isoin ongelmani oli itse englanti. Ja ainoa lause koko reissulla lontooksi oli:  " One Coke, please" ja isi tilas sitten loput. Tänä kesänä olin 3 viikkoa Italiassa kesäreissulla ja huomasin kuitenki kehittyneeni kielellisesti,  joten " one Coke, LIGHT, please!!!!" meni oikein sujuvasti.  Englantini vaatii vielä hieman harjoittelua. Ennen vaihtoa en kerkeä itseäni preppaamaan, joten ajattelin asian hoituvan siellä itsestään. Kyllä kaikesta selviää, ja 14 viikkoa on pitkä aika harjoitella. Tanssimista ja enkun kieltä. 

Haluan jakaa siis ilot, surut, pelot, haljenneet varpaanvälit, mustelmat, ilonkyyneleet, surunkyyneleet, hikikyyneleet blogini kautta. Kaikkien niitten kans, jotka jaksaa iltamyöhään, vaikka ihan tekemisen puutteen takia lukea. Haluan toteuttaa unelmiani, ja jos pääsen edes lähellekkään niitä, miksi en jakaisi niitä muiden kanssa.  Niinkin kulahtanut mutta silti aina yhtä osuva lausahdus: "Jaettu ilo, paras ilo! " pitää mielestäni täysin paikkansa.

Semmonen pieni juttu vielä, miksi tanssi ylipäätänsä on mun jokainen hengitetty sekuntti, liittynee varmaan siihen että  opiskelen tanssinopettajaksi. Syksyllä alkaa kolmas vuosi ja aika hienoa alottaa se ulkomailla. Jostain kumman syystä, saimme päähämme kahden luokkakaverin kanssa, että josko lähettäs kattoon muailmaa, ja kokeileen vähän uusia juttuja. Aluksi koko homma tuntu niin kaukaselta. Ajatus siitä, että olisin oikeasti lähdössä oli enempi naurettava kuin varteen otettava. No, kaveriporukassa pitää olla aina se joku, joka saa asiota aikaseksi; ja se olen harvemmin minä. Ja tälläkään kertaa se en ollut minä.

Saamme kiittä tuota ihanan järkevää ja omatoimista ystävääni "Pocahontasta" joka laitto paperihommat liikkeelle. Ja pakkohan se oli itekki. En todellakaan halunnut jäähä lentokentälle ruikuttaan, kun perhoset mahanpohjassa, elämää puhkuen ja kokemuksia janoten, kaksi ihanaa ystävää vilkuttaa reppuselässä ja huutaa " nähhään 3 kuukauden päästä, sitten ku me ollaan koettu elämämme reissu". Halusin tuntea tuon saman fiiliksen. KERRAN ME VAIN ELETÄÄN! Hoin itselleni täyttäessä lappusia ja tutkiessani kuinka vararikkoon tämä iso omena minut saa. Kolme kuukautta on vain pintaraapaisu siitä, mitä asuminen Yhdysvalloissa ja tanssiminen huippukouluissa tulisi olemaan. Mutta raapaisu sekin. 

Välistä tuntu että lappusien kanssa oli hirveä säätäminen, ja aivoni oli vaikea tajuta, minkä lapun täytän seuraavaksi ja mihin se lähetetään. Mikä lappu menee kelalle, mikä meidän kouluun, mikä lähtee nykiin ja mikä laitetaan viisumihakemukseen. MUTTA minä tein sen (ilmeisesti oikein, sillä nyt minulla on koulupaikka Peridance Capezio Centterissä, Kelan korotettu asumistuki, lentoliput ja viisumi taskussa). Ainoa pieni murheenkryyni tällä hetkellä on asunto, sitä meillä ei vielä ole.  Koulumme alkaa kuitenkin vasta 4.9. ja lennämme jo 28.8, joten siinä on aikaa hoidella esim. asunto kondikseen. Ja tietenki vähän tutustua meidän uuteen ja hetkelliseen kotikaupunkiimme. Sekä shoppailla uusia reenikamoja, sillä hyvät reenivaatteet jotka näyttää kivoilta, tuntuu kivoilta ja haisee hyvälle, se on jo ainaki 1/100 osa tanssia. Tää jos joku on sitä elämää, mistä aion nauttia täysin rinnoin, ja toivoin mukaan niissä rinnoissa on kohta Adidaksen tuliterä uusi urheilutoppi. ( ostettu vaikkapa täältä :http://www.adidas.com/us/women-s/_/N-u3 )

Palataan!