SANDY, joka pilas kaiken.

Vähään aikaan en ole tosiaan tänne blogiin kirjotellut, on ollu tässä nyt vähän muita hommia meneillään.  Jaakko tuli ameriikan maalle mua moikkaamaan <3. Moikkaamaan tuli myös ei niin sydämmiä ansainnut Sandy-hurrikaani. 

Elämäni kokemus, etten sanois. Niin hyvässä kuin pahassa. Luonnonvoimat on jotain niin suurta, että eipä sitä pysty edes kuvailemaan. Laittaa ihan vihaksi, kun tajuaa että ei voikkaan hallita kaikkia asioita ja sanoa vaan Sandylle että "voikko mennä nyt muualle siitä ku sua ei oo kutsuttu". Eikö riitä että maailmassa on yksi täystuho, vähän pienempi sellainen, joka ei tee pahaa ihmisille, eikä tuhoa kenenkään koteja tahallaan. Korkeintaan vahingossa tiputtaa kynttilästä steariinia OMAN tietokoneensa päälle. (Tässäkin tapauksessa tietokone selvisi vain säikähdyksellä). 

Tapahtuma antoi myös aihetta miettiä sitä kuinka avuton voikaan olla ilman sähköjä. Tai kuinka paljon voimaa ja  turvaa saa rakkaista tiukanpaikan tullen. Silloin voi istua yhdessä lattialla, heittää vitsiä ja halailla. Heti murheet tuntuu pienemmiltä ja ei ole niin yksinäinen taikka avuton. Rakkaista täytyy pitää huolta ja ikkunan rikkoutuessa tuulen voimasta, se korjataan yhdessä kellarista löydetyn paneelilevyn avulla. Joku pitää lamppua, joku hakee tarvikkeita kellarista, yksi teippaa, toinen siirtelee tavaroita. 

Meillä kävi onni, ku voidaan muutaman päivän katastrofin jälkeen kirjotella turvassa ja valojen keskellä blogia nettiin. Toisin on Queensissa, Atlantic cityssä tai Coney Islandissa. Ihmisillä ei ole koteja, tai jos on ne joko veden,mudan tai lumen peitossa. Myös tulipalot ovat tuhonneet koteja esim. Queensissa 80 perhettä menetti kotinsa tulipalon seurauksesta. 

Neljä suomalaista isossa maailmassa, eikä mitään tietoa kuinka isosta hurrikaanista onkaan kyse. Kyllähän netissä varoteltiin, ja kotoa tuli huolestuneita viestejä sekä ohjeita kuinka tulisi varautua. Näimme kuinka ihmiset teippasi ikkunoita ja varastoivat ruokaa niin että maanantai-aamuna ei löytynyt enää vettä tai leipää meidän lähikaupasta. Pystyimme silti vain naureskelemaan asialle aluksi, kuin hassulta  ja typerältä se kuulostaakin. Ei meillä ollut huolta, "ei se tule kuitenkaan tänne asti. Kaisahan sano että ei ole ennenkään tullut".  Ostimme kuitenki vettä ja ruokaa varulta muutamaksi päiväksi talteen. 

Tiesimme netistä tulleiden tietojen perusteella että Sandyn oli tarkoitus rantautua 6 aikaan New Yorkiin. Ja pahimmaksi se yltyisi 9-12 aikaan illalla. Olimme vielä neljän aikaan lähikaupassa hakemassa lisää ruokaa, sillä pieni epäilys heräsi, että ehkä tämä onkin isompi juttu, sillä aamulla 11 aikaan pystyi jo kuulemaan tuulen ulinan, eikä hurrikaani ollut vielä lähelläkään. Menomatkalla takaisin Kaisan luo, huomasimmekin tuulen voimistuneen jo reippaasti. Sitten vain odottelimme tietämättöminä tulevaa. Kaikki teki omia hommia, osa oli netissä tutkailemassa lisää tietoa tulevasta myrskystä ja katselemassa Youtube videoita aikaisemmista hurrikaaneista (MINÄ),osa löllötteli tai pelasi jotain peliä.

Kuuden aikaan teimme ruokaa. Kaikilla oli jo nälkä ja oli helpompi kokkailla kun oli vielä valot. Emme tienneet milloin sähköt menisivät poikki vai menisivätkö ollenkaan. Meillä on täällä onneksi kaasuhella, eli sähköjen mennessä pystyimme lämmittämään vettä tai ruokaa kattilassa, pelasimme silti varman päälle. Jaakko-kokki-kolmonen kokkaili meille herkullista pastaa jauhelikastikkeessa, ei ihan normaalia "katastrofipurkkimuonaa" mutta ei meillä ollu vielä mitään katastrofia. 

Menimme ruokasaliin syömään, tuuli oli voimistunut jo niin kovaksi että se kuului selvästi sisälle asti. Tunnelma oli hyvä siihen asti , kunnes kuulimme kovan räsähdyksen. Terassin ikkuna meni säpäleiksi. Juoksimme katsomaan ja tuuli puski kovalla vauhilla sisään terassille. Pelkäsimme että muutkin ikkunat menee rikki. Kaisan huoneen ikkuna olisi ollut heti rikkinäisen ikkunan takana. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki heräsi siihen todellisuuteen, että tämä ei tosiaan ole mikään pieni syysmyrsky tai median paisuttelua "Frankenstormin" tulosta.  Ikkunan oli rikkonut katon palanen, joka ei ollut ilmeisesti edes naapurin katolta. Tuuli oli kuljettanut palasen kauempaa, joka oli sitten osunut vauhdilla Kaisan ikkunaan (n.30-40 metriä sekunnissa). Onneksi se ei osunut olohuoneen tai ruokahuoneen ikkunaan. Luojalle kiitos siitä, että pojat oli täällä. Kaisa kaivoi vanhan paneelilevyn, teippiä, nauloja ja naulapyssy kellarista. Ikkuna saatin kuin saatiinki lopuksi peitettyä ja se kesti myrskyn loppuun asti paikallaan. Jännää tästä teki myös sen, että Kaisa jääräpäisenä vanhana mummona halus käydä katsomassa mikä ikkunaan osui. Vaikka kovasti kiellettiin, puki hän kumpparit ja takin päälle, otti taskulampun käteen ja meni myrskyn sekaan. Sarkku meni onneksi mukaan, vaikka Kaisa kovasti kielsi. Laitettiin vielä ikkunoihin teipit, ettei enempää ikkunoita rikkoutuisi. Tästä selvittiin säikähdyksellä. 

Seitsemän aikaan meiltä meni sähköt. Olimme kaivaneet onneksi kynttilät ja taskulamput valmiiksi. Istuimme kynttilänvalossa lukemassa vanhoja lehtiä, sillä nettikään ei toiminut enää. Välillä kuului kuinka tuuli runnoi ikkunoita ja ovia. Tunnelma oli aika….jännittävä.  Vähän ajan päästä Kaisa tuli sanomaan, että yhden huoneen ulkoikkuna oli irronnut. Talo on 100 vuotta vanha ja ikkunat pysyvät kuulemma pienellä koukulla kiinni, nyt kolme koukkua oli irronnut. Pojat meni ulos Sarkun kanssa katsomaan mitä siellä tapahtuu. Minä ja Mia mentiin sisäpuolelta katsomaan. Kaisa päätti jääräpäisenä kiivetä pöydän päälle, ennen ku kerettiin sanoa mitään. Siellä se seiso 85-vuotisilla polvilla, pilkko pimeässä. Eikä tullut alas, vaikka käskettiin!  Saimme kuitenki yhteisvoimin laitettua ikkuna kiinni, mutta vain yhdellä koukulla. Kaksi muuta koukkua ei riittänyt lenksuihin asti. Päätimme jättää ikkunan niin, sillä oli vaarallista olla pihalla tai kiivetä pimeällä yhtään mihinkään. Emmekä olisi voineet tehdä edes asialle mitään. Ikkuna ei kuitenkaan lähtenyt irti tai hajonnut myrskyn aikana. Hyvin tehty tämä 100-vuotias talo, täytyy myöntää. 

Istuimme kaikki lopulta Sarkun ja Maken huoneessa, kuuntelimme musiikkia ja yritimme saada ajatuksia muualle. Kun muutakaan ei voinut tehdä. Tuuli ulvoi vaikka musiikki soi lujasti huoneessa. Mun oli pakko saada tietää väliaikatietoja ulkomaailmasta, missä myrsky menee, ja kuinka voimakas se on. Tekstailin isille ja äitille jotka oli jännittävässä hetkessä mukana, vaikka suomessa oli jo aamuyö. Ne pysty seuraamaan hurrikaanin liikkumista netistä livenä. Kiitos siitä, sillä ilman sitä mun pälli ei olis kestänyt sitä tietämättömyyttä. Kahentoista maissa sain iskältä viestin: " Ohi meni, mutta olkaa varovaisia, puut ja jne. Painelee kohti kanadaa nyt". Huomattiin myös ite, että tuuli oli laantunut jo kovasti. Yhden aikaan uskalsimme mennä jo nukkumaan. Kaikki muut nukahti heti, mutta mää vielä valvoin muutaman tunnin.  Ja tekstailin isille. Iskä pyys että voisko se haastatella mua radioon, suostuin sillä ajattelin että johan multa on muutenki puuttunu jännitystä tästä elämästä :D Kerroin sitten Radio Perämereen muutamalla sanalla tunnelmia. Oli yllättävän vaikeeta puhua suoraan lähetykseen, vaikka iskä oliki haastattelijana. Nukahdin joskus 3 maissa Jaakon lämpimään kaikkuliin, ulkona paloautojen-ja ambulanssipillien soidessa. Onnellisena siitä, että kaikki oli kunnossa ja säästyttiin pahimmilta tuhoilta. En halunnut ees ajatella miltä pihalla, saatika Manhattanilla näyttää aamun sarastaessa.

Heräsin aamulla siihen ku kännykkään soitti outo numero. Vastasin siihen unen pöpperössä ja toisessa päässä oli mies Yle 2:selta joka halusi haastatella mua Suoraan Linjaan. Suostuin hetken mielijohteesta. Siinä sitten vastailin kysymyksiin pää sekasin 4 tunnin yöunista. "Me ollaan vähän niinku vuo…siis mäen päällä". Tässä linkki siihen:  http://areena.yle.fi/tv/1684216

Lähdimme katsomaan pihalle miltä siellä näytti. Näky oli aika karu, kun tajusi sen kuinka tuuli voi oikeasti kaataa isoja puita. Muutama puu oli kaatunut talojen päälle tai ihan talon viereen. Roskaa oli joka puolella ja hiljaista. Vain muutama ihminen ihmettelemässä tapahtunutta ja vahinkoja. Jos täällä näytti tältä, niin miltäs muualla. Ei ollut minkäänlaista tietoa minkälaista tuhoa muualla, etenki tulva alueilla on sattunut. Tai kuinka monta ihmishenkeä Sandy oli vaatinut. Meidän alueella oli ilmeisesti tapahtunut yksi kuoleman tapaus, kun mies oli jäänyt puun alle ja menehtynyt siihen.  Myrsky ilmoitti vielä kevyellä tuulella olemassa olostaan, mutta se vaimeni koko ajan iltaa kohden. 

Golf-kenttä, verkot revenny tuulen voimasta.

Poikien tekemä suoja rikkoutuneelle ikkunalle.

Meidän yritys teipata ikkunoita. Olis pitänyt hankkia vähän vahvempaa teippiä.

Missä New Yorkin valot?

Puu kaatunut autotallin päälle.

Puu kaatunut JUURINEEN.

Meidän ateria, ennen ku ikkuna meni rikki.

Sinne meni meidän sähköt.

Onneksi me tultiin New Jerseyhyn, eikä menty Queensiin, tai Manhattanille asumaan. Kovasti me yritettiin sieltä asuntoa saaha, mutta tää Kaisan talo oli lopuksi ainut joka saatiin. Kuinka se Kaisakaan olis saanu ite niitä ikkunoita korjattua, tai olisi pärjännyt täällä pimeessä talossa? Ja että pojat sattu olemaan just täällä tapahtuma hetkellä. Kaikella on näköjään tarkotuksensa. 

Tänään saatiin ( Keskiviikkona, kello 17:00) sähköt. Onneksi, sillä kämppä alko olla jo aika viilee, ja meidän unikaverit ja lämpöpatterit lähtivät tänään kohti suomea. Monia lentoja peruttu, mutta juuri Finnairin lento lensi ajallaan. Pienessä mielessä toivoimme, että tämäki lento olis peruttu ja pojat olis voinu jäädä vielä viikoksi. Jäi niin paljon nähtävää, sillä 3 päivää meni sisällä oltaessa. MUTTA, nyt on ainakin hyvä syy tulla takasin. 

Elämä on kummallinen asia. Ja niin on luontoki. Ja ihmiset on aika sissejä ku ne taistelee tätä kaikkea vastaan. Toivottavasti pian alkaa arki, ja me päässään jammaileen. Haluttaa niin kovasti pyörähellä, että ei oo järkeä. Enää 4 viikkoa  ja 2 päivää niin ollaan Suomessa <3 

Terkkuja rakkaille, ootte tärkeitä <3

Kummitusjuhla ja joulun hehkutusta.

Halloween, niin mikä juhla se nyt olikaan? Anteeksi amerikkalaiset että häpäisen juhlan tietämättömyydelläni :D

Halloweeni on täällä vasta 3 viikon päästä, mutta osa taloista on koristeltu jo viikko sitten erilaisiin kurpitsoihin, kalloihin ja muihin "karmaiseviin"eli  lähinnä  huvittaviin koristuksiin. Sen tiedän että lapset kiertelee taloja ja kerää karkkia. Jos karkkia ei tule, niin tulee kepponen. Ilmeisesti yks kepponen on kananmunien viskaaminen ikkunoihin. Onneksi me ollaan tänä vuonna Kaisan apuna siivoamassa munakokkeleita ikkunoista. Pojat (eli Jaakkoni mun ja Sarkun Maketsu) on täällä juuri soppelisti Halloweenin aikaan. Meillä olis tarkotus juhlistaa sitä jotenki. Hienointa olis, jos saatas hankittua kaikille naamiaisasut! Pojatki varmaan innostuu asiasta yhtä paljon ku me. Voi olla että ku paljastin tämän, niin matka New Yorkiin tyttökavereitten luokse muuttuu äkkiä poikien reissuksi Kaliforniaan. 

On juhlalla ilmeisesti joku oikeaki merkitys, eikä vaan tarkotus syöttää lapsia sokerihumalaan ja saada hyvä syy viskoa kiukkuisen naapurin mummon ikkunaan munia. Joten oli ihan pakkoa tarkistaa se Googlesta. Halloween on joku kerttiläisten sadonkorjuu juhla, johon liittyy haamut, koska yliluonnollisen ja maailman väliset rajat katosivat luonnon kuihtuessa. Näin erittäin tiivistettynä ja lyhykäisyydessään. Nyt tiedän syyn siihen, miksi saan pukea itseni vaikka vamppyyriksi, ja olla päivän taruolentona pitkin manhattanin katuja.

En tiiä miksi tää kuva hyppäs tänne. Enkä saanu siirrettyä oikeeseen kohtaan enää,  mutta esimakua seuraavasta aiheesta. Ps. jään tänne jouluksi, ja kaappaan koko perheen ja Jaakon myös tänne. Rattastetaan koko aatto vain tälläisellä hevosella.

Halloweeni on Amerikassa joulun jälkeen toiseksi suurin juhla, mutta OI JOULU, sille ei vedä vertoja mikään. Mää niin rakastan joulua ja joulun tunnelmaa. Kaikkea sitä mitä siihen hömpötykseen liittyy. Pääsemme nauttimaan myös amerikkalaisesta joulun alusta täällä. Ootte vamaan kaikki nähny niitä öövereitä joululeffoja, toivottavasti joulu täällä on juuri kaikkea sitä. Kaupat niin täynnä joulutavaraa että ei mahu kävelemään, ja joululaulut soi niin lujaa että ei kuule omia ajatuksia edes kuukauden päästä. Tarkotus olis käydä luistelemassa Rockefeller Centterin luistinradalla, jossa on myös tosi iso koristeltu joulukuusi, sillon siis ku Jaakko saapuu tänne.


Olen synnyttäny tätä tekstiä jo muutaman päivän, ja aina jättäny kesken ku on tullut jotain muuta hommaa. Nyt mulla ei oo mitään muuta, niin lopetan tähän, ennen ku tulee jotain muuta....kuten nukkumista. Oli kyllä turhin postaus ikuna, mutta ehkä kestän sen. <3

Tälläsiä koristeita minäki voisin katella, niitten turhuuksien sijasta

noni, siinä on nykiläistä joulua kerrakseen..vaikka joulusta ja kynttilöistä tykkäänki, muutaman kynttilän olis voinu jättää vaikka seukki vuoteen

Istun "kotona" New Jerseyssä ja kulutan aikaa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Olen aina ollu pieni yökukkuja, ja ylpeus ei anna periksi sitä, että joskus voisi mennä aikasin untenmaille.


Nukkuminen on kivaa, mutta hereillä olo ja jokaisesta sekunnista nauttiminen on vielä kivempaa. Kai pelkään että jään jostaki paitsi. Toisin sanoen jään paitsi neljän seinän sisällä itseni kanssa hengaamisesta. Kaisaa ei lasketa, sillä sen kanssa en voi keskustella. Tultiin tänään Kaisan kanssa siihen tulokseen, että se ei kuule mitä puhun koska mulla on niin matala ääni :D VAIKKA YRITÄN OIKEIN KOVASTI HUUTAA, ja puhua selvästi.


Sarkku ja Mia jäi vielä koululle tanssimaan. Minä luovutin ja tulin kotiin. Olin jotenki fyysisesti ihan naatti, eikä ollu tanssimisella enää päätä taikka häntää. Tai ainakaan päätä, häntää löyty sen verran että häntä eellä sitä mentiiki Contemporaryn tunnilla suoraan puuhun. Olin ylpeä itsestäni että osasin kuunnella mieltä ja kehoa. Enkä puskuttanut itseäni väkisin viimiselle tunnille. Keho tarvii myös lepoa kehittyäkseen, kuten aivotkin.


Joku varmaan nyt ajattelee että kai sitä on fyysisesti väsyny ku ei nuku, mutta kyllä yritän nukkua. Jos meen liian aikasin nukkumaan, herään liian aikasin. Usko tai älä! Tänäänkin heräsin ennen kellon pirinää. Ja olin taas keskellä päivää ihan töttöröö. Ja kaikki johtui ihan siitä, että menin liian aikasin nukkumaan. Okei, tässä ei ole enää mitään järkeä. Mun pitäis nukkua (!!!!!!!)


Tää kaupunki on ihana! Tykkään tästä koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta enemmän ja enemmän kaipaan myös takaisin Ouluun. Sinne missä saan kävellä kadulla ilman että törmäilen koko ajan ihmisiin ja saan olla toistelemassa " sorry, sorry, excuse me, sorry", kaipaan myös sitä että tiedän mihin olen menossa, sen enempää suunnittelematta ja tarkkailematta ympärille.  Entä TÄMÄ HÄLINÄ ja ihmisten kiire. Kiinnitin siihen erityisesti huomiota tänään kävellessä yksin bussiasemalle. Jossain vaiheessa matkaa, kun tajusin herätä omasta pienestä kuplastani, huomioin että lähes kaikki ihmiset juoksivat. Kaikkialla kuulu ambulanssin ulinaa. Poliisin pillin vihellystä. Pauketta. Autojen ääniä. Taxien tööttejä. Samat äänet kuulin ekalla viikolla, mutta sitten niihin turtu. Tänään havaitsin kaiken uudestaan viiden viikon jälkeen, ja vieläpä monen kertasena pienen äänieristetyn "suojakuplani" puhjetessa. Oli pakko laittaa itekki töppöstä toisen eteen, jotta olisin nopeampaa pois tästä kaikesta. Ihmiset vain tahtovat kotiinsa, omaan rauhaan tästä kaikesta,siksi ne juoksevat ja pitävät kiirettä. AHAA.....ja päivän oivallus oli taas tehty.



Mutta minä en valita. Sillä olen etuoikeutettu että saan olla täällä. Toteuttamassa itseäni, ja unelmaani. Kaikkea sitä mitä olen haaveillut siitä asti kun menin ensimmäiselle tanssitunnille. Kuinka voisin laittaa kaiken tämän purkkiin, ja sitten kun tätä ei enää olekkaan, voisin kaivaa purkin esille ja tuoda kaiken tämän taas todeksi? NAUTI NYT ELINA KUN VIELÄ VOIT, hoen itselleni joka aamu ja nousen silmät turvonneena valmiiseen kahvipöytään.