Istun "kotona" New Jerseyssä ja kulutan aikaa, kunnes on aika mennä nukkumaan. Olen aina ollu pieni yökukkuja, ja ylpeus ei anna periksi sitä, että joskus voisi mennä aikasin untenmaille.


Nukkuminen on kivaa, mutta hereillä olo ja jokaisesta sekunnista nauttiminen on vielä kivempaa. Kai pelkään että jään jostaki paitsi. Toisin sanoen jään paitsi neljän seinän sisällä itseni kanssa hengaamisesta. Kaisaa ei lasketa, sillä sen kanssa en voi keskustella. Tultiin tänään Kaisan kanssa siihen tulokseen, että se ei kuule mitä puhun koska mulla on niin matala ääni :D VAIKKA YRITÄN OIKEIN KOVASTI HUUTAA, ja puhua selvästi.


Sarkku ja Mia jäi vielä koululle tanssimaan. Minä luovutin ja tulin kotiin. Olin jotenki fyysisesti ihan naatti, eikä ollu tanssimisella enää päätä taikka häntää. Tai ainakaan päätä, häntää löyty sen verran että häntä eellä sitä mentiiki Contemporaryn tunnilla suoraan puuhun. Olin ylpeä itsestäni että osasin kuunnella mieltä ja kehoa. Enkä puskuttanut itseäni väkisin viimiselle tunnille. Keho tarvii myös lepoa kehittyäkseen, kuten aivotkin.


Joku varmaan nyt ajattelee että kai sitä on fyysisesti väsyny ku ei nuku, mutta kyllä yritän nukkua. Jos meen liian aikasin nukkumaan, herään liian aikasin. Usko tai älä! Tänäänkin heräsin ennen kellon pirinää. Ja olin taas keskellä päivää ihan töttöröö. Ja kaikki johtui ihan siitä, että menin liian aikasin nukkumaan. Okei, tässä ei ole enää mitään järkeä. Mun pitäis nukkua (!!!!!!!)


Tää kaupunki on ihana! Tykkään tästä koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta enemmän ja enemmän kaipaan myös takaisin Ouluun. Sinne missä saan kävellä kadulla ilman että törmäilen koko ajan ihmisiin ja saan olla toistelemassa " sorry, sorry, excuse me, sorry", kaipaan myös sitä että tiedän mihin olen menossa, sen enempää suunnittelematta ja tarkkailematta ympärille.  Entä TÄMÄ HÄLINÄ ja ihmisten kiire. Kiinnitin siihen erityisesti huomiota tänään kävellessä yksin bussiasemalle. Jossain vaiheessa matkaa, kun tajusin herätä omasta pienestä kuplastani, huomioin että lähes kaikki ihmiset juoksivat. Kaikkialla kuulu ambulanssin ulinaa. Poliisin pillin vihellystä. Pauketta. Autojen ääniä. Taxien tööttejä. Samat äänet kuulin ekalla viikolla, mutta sitten niihin turtu. Tänään havaitsin kaiken uudestaan viiden viikon jälkeen, ja vieläpä monen kertasena pienen äänieristetyn "suojakuplani" puhjetessa. Oli pakko laittaa itekki töppöstä toisen eteen, jotta olisin nopeampaa pois tästä kaikesta. Ihmiset vain tahtovat kotiinsa, omaan rauhaan tästä kaikesta,siksi ne juoksevat ja pitävät kiirettä. AHAA.....ja päivän oivallus oli taas tehty.



Mutta minä en valita. Sillä olen etuoikeutettu että saan olla täällä. Toteuttamassa itseäni, ja unelmaani. Kaikkea sitä mitä olen haaveillut siitä asti kun menin ensimmäiselle tanssitunnille. Kuinka voisin laittaa kaiken tämän purkkiin, ja sitten kun tätä ei enää olekkaan, voisin kaivaa purkin esille ja tuoda kaiken tämän taas todeksi? NAUTI NYT ELINA KUN VIELÄ VOIT, hoen itselleni joka aamu ja nousen silmät turvonneena valmiiseen kahvipöytään.